Syöpä, minä ja avanne – mitä on olla nainen ilman naiseutta?

Minulta on poistettu syöpäleikkauksien yhteydessä kohtu, munasarjat ja osa emätintä. Syövän vuoksi myös avanneleikkaus tuli tarpeelliseksi. Avanneleikkaus tehtiin kesken sytostaattihoitojen, ja heti toivuttuani hoidot jatkuivat uudestaan. Sain hoitoja yhteensä vuoden ajan, huhtikuusta huhtikuuhun.

Tuolloin olin paljon sairaalassa eikä minun tarvinnut kantaa huolta avanteen hoidosta; olin passiivinen hoidon kohde. Mutta kotiuttamisen jälkeen alkoi sopeutuminen loppuelämään. Miten voisin olla vaimo puolisolleni sanan kaikessa merkityksessä? Kuinka jatkaa elämää eteenpäin? Sidoksen vaihdon yhteydessä en katsonut itseäni kokonaisuutena peilistä, en voinut. Tuo aika oli jatkuvaa ohivuotojen kanssa taistelemista ja syvän epätoivon tunnelia, jonka päässä ei todellakaan näkynyt valoa.

Rakensin ympärilleni kuoren. Kaikki ihastelivat sitä, kuinka nopeasti toivuin leikkauksista ja palasin toimimaan kuten ennenkin. Kukaan ei nähnyt sisimpääni, ei huomannut ahdistavaa epävarmuutta ja haurautta.  Pohdin, uskaltamatta kysyä mieheltäni, voimmeko jatkaa yhteistä taivaltamme. Kaikki sosiaaliset tilanteet olivat pelottavia; olin vaarassa syrjäytyä kokonaan.

”Elämä on jatkuvaa tottumista muutoksiin”

Minulle tarjottiin seksuaaliterapeutin palveluja syöpähoitojen aikana. Silloin en pystynyt puhumaan edes ihanan terapeutin kanssa siitä, mitä mielessäni liikkui, enkä varsinkaan seksuaalisuudesta. Kaikki fyysiset haluni olivat kuolleet. Onneksi mieheni ymmärsi minua ilman puhettakin eikä painostanut mihinkään, mihin en ollut valmis. Hän pysyi lähelläni, halasi ja tuli viereen.

Nyt jälkeenpäin ajatellen toimisin toisin. En edes yrittäisi jaksaa yksin, vaan hakisin apua. Pyytäisin päästä ensin psykiatrisen puolen asiakkaaksi, jotta ymmärtäisin, mitä minulle on tapahtunut ja sitten tapaamaan seksuaaliterapeuttia.

Sopeutuminen tilanteeseeni alkoi siitä, että asetuin peilin eteen ja katselin itseäni pitkään. Yritin löytää kuvajaisesta entisen minäni. Selitin itselleni, että olen päästä varpaisiin se sama ihminen. Tutustuin itseeni uudelleen. Olin ollut vuoden lähellä kuolemaa useampaan otteeseen ja selvinnyt tilanteista, joissa edes lääkärit eivät enää antaneet toivoa parantumisesta.

En kuitenkaan löytänyt entistä minääni, vaan löysin uuden, tutustumisen arvoisen ihmisen, joka on rohkea ja vahva. Elämä on jatkuvaa tottumista muutoksiin. Leikkausten ja syöpähoitojen myötä on ollut totuttava moneen asiaan nopeasti ja yhtä aikaa, muutoksiin mielessä ja kehossa. Olen käsitellyt asioita pala palalta, pikkuhiljaa tottunut, ja nyt rohkenen sanoa, että pidän tästäkin uudesta minästäni.

– nimimerkki Puolinainen